Jatkoa eiliselle..

Pakko sanoa tähän alkuun että en ole mikään maailmanparas muokkaamaan noita ulkoasuja, kamalan vaikeaa mutta sain edes jotenkin järkevän näköisen tehtyä :)

 

Eiliselle tekstille jatkoa.. Siispä.. Sitten kun aina karkailin sieltä laitoksesta ja aina vaan jouduin kokemaan sen saman tunteen(joka tuli aina sinne takaisin mennessä)  itku,suru ja niin monta kertaa jouduin hyvästelemään äitini ja koirani.. En vaan enään jaksanut sitä. Olin niin loppu siihen että jouduin lähes viikottain hyvästelemään äitini ,  Se alkoi tuntua jopa tosi typerältä.

 

Olin todella typerä, mutta en vaan ollut valmis kohtaamaan ja uskomaan sitä todellisuutta että asun viimeiset 3vuotta laitoksessa kunnes olen 18vuotias. Se aamu jona poliisit tuli ja hakivat minut laitokseen, se olisi jäänyt ehkä viimeiseksi omassa rakkaassa kodissani ja tästä lähtien asuisin vain laitoksissa?

 

 

 

Olin todella rikki.. Olin niin väsynyt siihen jatkuvaan karkailuun. Itkin joulukuussa 2011 enemmän kun varmaan siihen mennessä koko elämässäni. En voinut muuta kuin itkeä. En voinut uskoa että se on totta, minun pitäisi asua nyt laitoksessa aivan vieraiden ihmisten kanssa , aivan yksin.. Kaikki kaverini jäisivät sinne missä asuin ennen? Olen vielä sen luontoinen ihminen etten tutustu helposti uusiin ihmisiin..

 

Loppujenlopuksi en vaan enään jaksanut karkailla.. Tammikuusta 2012 olin pysynyt laitoksessa.. En jaksanut sitä jatkuvaa itkua ja hyvästelemistä. Sitten alkoi laitoksessa elämä ''sujumaan'' pääsin kouluun kun olin kuukauden vaatinut että pääsisin kouluun.. Kouluni myös meni laitoksen myötä ihan päin mäntyjä ja itkin sitä kun en saanut käydä koulua. Olin todella väsynyt ja turhautunut siihen miten minua kohdeltiin kuin eläintä , Pakotettiin kaikenmaailman treeneihin ja ennenkaikkea minut pakotettiin esittämään virkeää henkisesti hyväkuntoista ihmistä.

 

Minun täytyi laitoksessa vain esittää.. Esittää olevani joku joka en ollut. Olevani joku kova ja vahva ja kestäväni sen nöyryytyksen , Mutta aina kun sain olla oma itseni (Illalla huoneessani) Itkin kaiken mitä en voinut päivän aikana vuodattaa.. Odotin aina iltaa että pääsisin itkemään sänkyyni.. Todellisuus oli se että olin täysin hajalla niinkuin oli meidän perhekkin. Sydämeni oli niin särkynyt ja toivoin vain että se lakkaisi lyömästä , Minulla ei ollut enään mitään eikä ketään, olin aivan yksin isossa maailmassa ilman yhtäkään läheistä ihmistä saatika kavereita.

 

 

No.. Päivät laitoksessa kuluivat hitaasti ja jokainen päivä oli samanlainen. Aloin päästä lomille mutta en oikeastaan tiennyt että olinko edes lomilla onnellinen.. Se koti ei enään tuntunut olevan sama mikä se oli minun sieltä viimeisenkerran lähtiessäni.  Se koti oli aivan erilainen mitä se oli ennen.. Se ei jotenkin enään edes tuntunut kodilta. Ja jokaikinen kerta kun olin menossa lomilta takaisin laitokseen itkin sielä auton takapenkillä kun minut haettiin lomilta.. En voinut koskaan ymmärtää sitä että minut viedään taas pois kotoa.

 

Tammikuussa 2012 hallinto-oikeuteen laitettiin vastineet huostaanottoani koskien. Se ei tietenkään toisi tulosta.. Huhtikuussa 2012 olin todella loppu asumaan kaukana kodistani ja kavereistani. En enään jaksanut.. Olin pääsemässä lomalle ja ajattelin lomalle lähtiessäni että ''TÄNNE EN ENÄÄN PALAA'' Ja otin kaiken mahdollisen tärkeän mukaani. Odotin vain hallinto-oikeuden päätöstä mutta tiesin että sekin olisi täyttä paskaa. Kouluni seisoi täysin paikoillaan.. Mikään asia ei tuntunut järjestyvän samalla tavalla kuin kotona.

 

 

 

Otin ja lähdin siltä lomalta.. Toukokuussa tajusin että elämäni oli siinä pisteessä että en enään edes osannut itkeä , olin itkenyt niin paljon ja elämäni oli ollut niin paskaa laitoksessa. Olin joku aivan muu ihminen, olin jotenkin paljon vihaisempi ja kylmempi mitä olin ennen ollut.

Kysyin itseltäni että ONKO NE LAITOKSESSA TEHNYT MUSTA TÄMMÖSEN? Kuka ikinä musta semmosen oli tehnyt.. Mä en halunnut olla semmonen kylmäsydäminen ja vihainen ihminen.

 

Alku poissa laitoksesta oli vaikeaa.. Jokainen päivä pelkäsin että minut löydettäisiin ja sydämeni murskaantuisi.. Mutta ei minua ei löydetty ja aloin yhä vahvemmin uskomaan siihen että minua ei löydetä. Olen vielä samalla ''reissulla'' eli olen huhtikuusta asti ollut poissa laitoksesta.

 

Nyt minusta on tuntunut viime kuukausien aikana että elämässäni on oikeasti jotain järkeä ja minulla on oikeasti elämässäni vielä paljon edessä. Laitoksessa ajattelin vain että ''Mä olen täys jätettä , kavereitakaan ei enään ole''

 

Mä en oikeasti enään edes ole se sama ihminen joka olin 7kuukautta takaperin. Mä oon täysin uusi ihminen , täysin eri ajattelutavat, täysin eri mietteet, täysin eri asenne ja ennenkaikkea mä pystyn katsomaan tulevaisuuteen laitoksessa se oli mahdoton edes ajatuksena.

 

 

Tässä 6k aikana mitä olen ollut poissa Hallinto-oikeus päätti että olen huostaanotettuna. Silloin ajattelin että hyvä etten jäänyt laitokseen. 7kuukauden aikana olen myös ollut sossuuni yhteydessä n.5kertaa , Olen ehdottanu että paikkani vaihdettaisiin lähemmäs kotia ja voisin aloittaa uudessa laitoksessa puhtaalta pöydältä. Olen myös ihan suorasanaisesti ehdottanut että pääsisin takaisin kotiini asumaan. Olen myös kertonut sossulle että hän ei voi tietää edes sitä että kuka minä olen  nykyään. Mikään näistä ehdottamistani ei sovi sossulle. Hän haluaa minut vaan takaisin sinne laitokseen mistä lähdinkin..

 

Anteeksi.. Toivon että ymmärrätte edes jotain kirjoittamastani , En ole todellakaan mikään hyvä selittämään näitä asioita ja tulee varmaankin aika sekavia selityksiä mutta yrittäkää ymmärtää..

 

Tällähetkellä kun olen ollut 6kk pois laitoksesta olen oppinut,kasvanut ja muuttunut ihmisenä.  En tiedä miten voisin enään koskaan selvitä laitoksessa asumisesta.. Ehkä siten että olen viimeaikoina oppinut niin paljon ja ehkä se voisi auttaa. Mutta en todella haluaisi enään koskaan semmoiseen paikkaan ilman syytä.. Ehkä vain en pääse pois laitoksesta ja eroon sossuista sillä että olen laitoksesta poissa mutta.. En voi elää semmoisessa paikassa ilman syytä. En vaan voi ja se on ihmisarvoani loukkaavaa, epäkunnioittavaa.

 

Mutta olen täysin varma että asiani järjestyvät joskus.. Ehkä saan odottaa niin kauan että olen 18vuotias ja pääsen elämään elämäni rauhassa ilman sosiaaliviranomaisia. Olen varma siitä että sinä päivänä kun täytän 18vuotta elämäni muuttuu täysin ja teen kaiken tullakseni paremmaksi ihmiseksi.  Vaikka elämäni on tällähetkellä päällisinpuolin hyvää ja mukavaa.. Aina on se pelko että joudun takaisin sinne laitokseen.

 

 

Mutta tässä tuli jo melkeen kirjallisen verran jälleen kerran! Seuraavaksi taas enemmän.. Ehkäpä vasta ens viikolla.

Alkuun kerron itsestäni..

Olen nyt lähemmäs 16vuotias tyttö..

Elämäni on ollut suoraansanoen täyttä paskaa vuodesta 2008 alkaen.. Veljeni otettiin huostaan perusteitta ja hänet vietiin asumaan 400kilometrin päähän kodista, minusta ja äidistäni.

Siitä päivästä lähtien kun poliisit ja sosiaaliviranomaiset tulivat kotiimme eräänä minun syntymäpäivänäni.. Se oli syntymäpäiväni ... Ja minkä lahjan sainkaan? Minulle niin rakas ja tärkeä isoveli vietiin kauas pois luotani.. Se syntymäpäivä oli täynnä itkua, Täytinhän vain 12 vuotta silloin. Mutta sillä ei ollut kenellekkään mitään väliä , Ei sillä ollut mitään väliä sossuille että jouduin viettämään syntymäpäiväni itkien ja kaivaten veljeäni jonka he minulta riistivät.. Sen jälkeen on tuntunut että syntymäpäivillä ei ole mitään merkitystä , se on vain päivä muiden joukossa.

 

 

 

Siitä lähtien kun veljeni vietiin.. Suoraansanottuna pelkäsin että joudun itsekkin , että joudun itse samalla lailla kauas pois rakkaasta äidistäni ja koko perhe olisi aivan hajalla.. No, näytti siltä että saan elää äitini kanssa rauhassa.. Ja sainkin odotettua kauemmin.. Vuoden 2011 lopussa elämässäni tapahtui jokin käänne.. Muutimme ja sossut taas puuttui elämääni.. Syksyllä 2011 olin todella todella stressaantunut sosiaaliviranomaisten puututtua elämääni jälleen.. Olin niin peloissani.. Laitokseen joutumisen pelko oli jo jonkunaikaa poissa.. Kunnes minulle tuli se taas viime syksynä.. Olin niin peloissani että aloin tehdä kaikkea tyhmää.. Valvoin ympäri vuorokauden ja katsoin ikkunoista ettei näy sosiaaliviranomaisia ja poliiseja pihalla hakemassa minua.. Menin kouluun puolikuolleena koska pelkäsin niin paljon että minut haetaan laitokseen missä ikinä olisinkaan en olisi turvassa.. Olin todella väsynyt ja vihainen.. Tiuskin ja raivosin äidilleni koska olin niin peloissani.. Itkin jokapäivä koska odotin(odotin siksi että pelko loppuisi) ja pelkäsin sitä hetkeä että joudun laitokseen.. Lähdin jopa kerran juomaan vihoissani ja peloissani.. En olisi lähtenyt jos olisin tiennyt että se on kerrasta poikki.. Loppuvaiheessa kun asuin kotona.. Ajattelin että ''tulisivat jo hakemaan päästäisivät minut pois tuskista, en jaksa enään elää tämmöstä elämää että pelkään jatkuvasti''

 En olisi ikinä uskonut että yksi juomiskerta johtaa siihen mihin se johti..

 

 

 

Se johti siihen että tukihenkilöni soitti minulle aamulla että ''Älä mene kouluun , tule kanssani sosiaalivirastolle suorittamaan köksää ja leivotaan sämpylöitä'' 

En tiennyt.. En tiennyt että hänellä olis siinä jokin taka-ajatus. Sitten vasta tajusin kun olimme leiponeet sämpylät ja sosiaalityöntekijäni astui ovesta keittiöön sisään jossa leivoimme ja sanoi ''Nyt sinä lähdet laitokseen pääset tuohon 20kilometrin päähän jos tulet nyt, käydään kotonasi hakemassa tavarat ja tulet , tai muuten tulemme hakemaan sinut poliisejen kanssa kotootasi ja viemme kauas''

 

En voinut ymmärtää mitä sossuni oli juuri sanonut.. Oli kylmä ja minulla ei ollut takkia edes koska tukihenkilöni oli ottanut sen kaappiin.. En tiennyt mitä tehdä.. Soitin äidilleni että tule heti tänne, Hän ei päässyt koska oli juuri eripaikassa hoitamassa asioita.. Menin ulos , ajattelin että nyt , nyt on päästävä karkuun ja kovaa.. En tiedä mutta menin niin lukkoon ja suostuin sossujen ehdotukseen.. Kävimme kotonani , otin tavarani, itkien hyvästelin koirani, soitin äidilleni hyvästelläkseni hänet mutta en voinut pidätellä itkua.

Laitos johon jouduin.. Oli joku ihan ihmepaikka.. Siellä ei ollut ketään ihmisiä eikä ovet olleet edes lukossa.. En jaksanut semmosita yksinäisyyttä joten otin ja lähdin sieltä samana iltana.

Sitten marraskuisena aamuna , taas muutama päivä ennen syntymäpäivääni..  Ovikello soi ja äitini meni avaamaan.. Siellä oli poliisit,sossut ja uuden laitoksen työntekijä.. Seuraava laitos olisi 50kilometrin päässä kotoa..

Jouduin tekemään saman kun olin tehnyt edellisenä päivänä , Hyvästelemään koirani , kotini ja äitini ja keräämään tavarani. Hyvästelin kotini. Olin aivan rikki. Istuin poliisiauton takaosassa ja mietin.. Mietin että miksi olen olemassa?

Olin peloissani.. Pelkäsin.. Mä ajattelin etten näkis enään äitiä , mun rakkaita koiria tai kotiani. Itkin.. Tunnin matka kodistani laitokseen tuntui ikuisuudelta.. Oli pimee syksy ja nyt siitä tuli vielä pimeempi mitä se oli ennestään.

Näin äitini auton ajavan poliisiauton takana.. Se rauhoitti minua kun olin niin peloissani.. Mietin että olenko mä oikeasti näin paska ihminen? olenko mä oikeasti käyttäytynyt niin huonosti että mut pitää viedä vankilaan?

Päästiin laitokseen..Äitini tuli myös sisälle.. Lähetin kaikille kavereilleni tekstiviestit että hyvästi, koska jouduin luopumaan puhelimestani.. Mulle laitettiin viikon liikkumavapauden rajoitus..
Se rajoitus oli semmonen että.. EN oo ikinä tuntenu oloani niin ahdistavaks kun se oli sen rajotuksen aikana! Mä itkin sitä kun ohjaaja oli kokoajan tyyliin kädessä kiinni.. Mä koin kokoajan oloni nurkkaan ahdistetuksi kaninpoikaseksi.. Mä olin ihan yksin , ilman ketään tuttua ja rakasta ihmistä. Olin ihan  yksin pahojen , kylkeen liimautuvien ihmeellisten ohjaajienkanssa.

En saanut mennä vessaan ilmoittamatta ja ohjaaja tuli ovelle seisomaan.. En saanut vaihtaa vaatteita ovet kiinni.. En saanut nukkua ovi kiinni ja sänkyni siirrettiin niin että ohjaaja näkee siitä kokoajan että olen sängyssä.. Aina päästyäni sänkyyn yöpukupäällä käperryin peittoon ja itkin.

Siellä ei voinut edes itkeä avoimesti.. Ohjaajat puhuttelivat tuntikausia jos itki.. No , viikon oli rajoitus mutta mun synttärit oli 3päivää senjälkeen kun jouduin sinne.. Mentiin sitte ikeaan ostoksille ja otin hatkat.
Olin n 5päivää poissa..


Mut mä aina huomasin joka kerta.. Et aina kun mä lähden sieltä.. Ja aina kun joudun menemään sinne takasin.. Aina se takas meno on yhtä vaikeaa..
Joulu 2011 oli elämäni tylsin ja suoraansanoen paskin joulu.. Itkin yksin laitoksen sängyssä..

Mä tajusin että.. Nyt se vaan on totta.. Meidän perhe on hajonnut.. Hajonnut lopullisesti eikä me enään koskaan ikinä vietettäs semmosta aikaa miten me joskus vietettiin perheenä.. Me ollaan yks rikkinäinen perhe ,äiti asuu isossa talossa yksin , minä asun 50kilometrinpäässä kodistani, veljeni asuu 700kilometrinpäässä ja isäni jossain 70kilometrinpäässä minusta..
Olin aivan yksin vieraiden ihmistenkanssa vieraassa paikassa ja mietin vain että ''jos veljenikin on pärjännyt näin kauan niin kyllä pärjään minäkin''
MIKÄ EI TAPA VAHVISTAA. Niin se on.. Mutta miksi juuri minä ja minun perheeni? Miksi me olemme sosiaaliviranomaisten uhreja? En ymmärrä.. En saa koskaan siihen varmaankaan vastausta.. Voin vain miettiä.. Mutta tiedän ettemme ole ainoa tämmöinen rikkinäinen perhe vaan näitä on monia. Toivon että ymmärrätte edes jotain kirjoittamastani tekstistä ettekä ala syyttelemään minua.. Itse olen aina ollut ja olen vielä tänäkin päivänä sitä mieltä että perhe on pyhä asia  ja sitä tulee todella kunnioittaa.

Mä kirjottelen huomenna enemmän ja jaksamisia kaikille joilta on huostaanotettu lapsi.. Tai jotka ovat huostaanotettuina itse.. Sossuja ei voi koskaan voittaa mutta aina voi ja täytyy yrittää.. Näin lyhyesti sanottuna olen itse yksi ihminen JOKA TAISTELEE ITSE ITSESTÄÄN SAADAKSEEN ITSENSÄ KOTIIN.

Hyviä öitä :) !